Nyt oli taas pakko pysähtyä blogin ääreen. Ihan spontaanisti vääntäytyi tuo otsikkokin - energiaa ja rahaa poltetaan kuin roskaa. Eli mitä, missä ja milloin? Vastaus: Päiväkodissa, peruskoulussa, II asteen koulutuksessa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Ehkä siksi onkin ihan oikein ja pakko, että sektorilla on menossa nämä supistukset. Vaikka tämä kuulostaakin ammattikorkeakoulun opettajan suusta aikamoiselta itseruoskinnalta, olen hyvin tietoinen että samat 1900-luvun ideologiat, organisaatiorakenteet ja asiakaspalvelutyö jylläävät työpaikolla piikki auki: tältä sivaisulta ei nyt sitten välty edes yksityinen sektorikaan.
On juuri nyt onni elää sitä vaihetta omassa elmässään, että voi omien lasten kautta aikalailla täydellisestikin peilata omien opiskelijoittensa arkea. 1980-1990-luvuilla syntyneiden arki ja elämänarvot ovat jotain muuta kuin meidän 1945-1980 syntyneiden. Asiasta on kirjoitettu ja sitä on myös tutkittu paljon. Myös kriittisiä kannanottoja on tehty nykynuorten maailmankuvasta ja toiminnasta, mutta niinhän me kävyt olemme aina tehneet. Jos me yhdymme tai olemme osa tuota sukupolvikriittisyyteen nojaavaa porukkaa, kehitämme nykyistä koulua viime vuosisadan logiikalla.
Olen tossa havahtunut, että useat koulutuspoliittiset pamfletit, strategialinjaukset ja visiot ovat jo tätä päivää, nuorten arkea. Ehkä ne onkin tarkoitettu enempikin maamerkeikisi meille tuotantokoneiston osana toimijoille - opettajille. Nykyopiskelijapolvi on jo keskimäärin opettajakuntaa kansainvälisempi, sosiaalisempi, tietoteknisesti ja -verkostoituneesti kypsempi, joustoon kykenevämpi (mm. pätkätyömaailma) ja tuottavampi. Me esim. 60-luvulla syntyneet kävimme koulun lukion loppuun saakka vielä aika lapsina. Tunsimme ehkä sen yhden tummaihoisen tai monikulttuurisuutta edustavan nuoren. Kansainvälisyyttä edusti YYA sopimus ja kaikille koulun jumppasalissa esitetty Luottamus elokuva. Menimme yliopistoon, meidän lainamme olivat pankeille tärkeitä, koska pankitkaan eivät olleet kovin kansainvälisiä, koska yritykset vasta alkoivat kansainvälistyä. Rahakin liikkui säkeissä, eikä bittivirtana. Haloo me, tälläistä maailmaa ei enää ole olemassakaan.
Meidän esim. 1960-luvulla syntyneiden sukupolvi kirjoittaa downshiftaamisesta, useat vasta haaveilee etätyöstä, osa vielä viroista (helppoa mun on tämä kirjoittaa, ainakin toistaiseksi virkamiehenä virkaorganisaatiossa). 1980-1990 syntyneet tekevät meitä enemmän työtä ja pienemmällä palkalla (eli ovat tuottavampia), monien asioiden yhtäaikainen tekeminen on heille luonnollista (kun me puhumme "multitaskingin" toiminnan hajottavuudesta ja heinäsirkkamielen vaaroista), porukka kohtaa luonnollisesti monikulttuurisissa yhteisöissä, baareissa, harrastuksissa. Sosiaalinen media on meille niin kuin Liisa ihmemaassa, suurin osa esim. omista kollegoistani eivät ymmärrä siitä muuta kuin mitä "Hesari" kirjoittaa tai asiaa tuntemattomat ennustaa. Pelottavaa, riskialtista, pinnallista ja ajanhukkaa.
Miksi sitten tämä kaikki edellinen maailman menon ihmettely. Ilman sen ihmettelyä kuvittelemme että meidän tulisi kasvattaa, ohjata oppijamme johonkin sellaiseen mitä ei ole enää olemassa. Tänä syksynä yksi opiskelija sanoi, että hän jakaa useamman opiskelijan kanssa harjoittelujaksolta palatessaaan kouluun tunteen "teiniangsti iskee päälle". Liittyisikö tämä jotenkin tähän menneen maailman oppien ja arvojen tyrkyttämiseen.
Olen verkko-opetuksen ja työelämälähtöisten projektioppimisympäristöjen kehittäjänä joutunut ja päässyt näkemään nuorten halua ja kykyä ottaa uutta vastaan. Verkko-opetuksen maailmassa opiskelijan kyky ottaa vastaan uusia opiskeluun liittyviä välineitä on aina yllättänyt. Opiskelijan ja nuoremman sukupolven suhde tietotekniikkaan opetuksen välineenä on vähän niin kuin periaatteella: "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat". Opiskelija ei lähde kovin "takkia auki" kokeilemaan uutta teknistä oppimisympäristövälinettä, vaan odottaa siltä teknistä toimivuutta ja lisäarvoa omaan oppimisympäristöönsä. Tämän olen itse nähnyt mm. virtuaalimaailma Second Life kokelujen yhteydessä keväällä 2011.
Työelämän yhteistyöprojekteissa opiskelijoiden kyky toimia tuottavasti ja tavoitelähtöisesti on vielä häkellyttävämpää. Itselläni on ollut muutaman vuoden ajan etuoikeus toimia uuden oppimisympäristön (Tukialus - sosionomi (AMK) opiskelijoiden yrittäjyysvalmiuksia ja palvelutoimintaa) kehitystyössä. Tähän mennessä olemme joka vuosi päässeet opiskelijatyövoimalla toteutetuissa lyhythankkeissa aina vain parempiin tuloksiin ja työelämäpalautteeseen. Ja aina vain pienemmin opiskelijatiimein.
Lopputeeseikseni tai prinsiipeikseni (ainakin itselleni) haluaisin koota otsikon teemasta ja edellisen ajatusvirran perusteella muutaman jutun:
- Oppilaitoksen kirjoilla opiskelijan roolissa olevat ovat asiakkaita. Toissijaisesti oppilaita.
- Asiakas on oikeassa. Jos nykypäivän meno hirvittää, mieti mitä tuosta hirvityksestä siirrät asiakaspalvelutilanteeseen.
- Ei tästä nykypäivän menostakaan tarvitse kaikkea hyväksyä. Aina ja joka paikassa tapahtuu perustehtävästä eksymistä. Koulussakin.
- Älä polta energiaa vanhojen tapojen ylläpitämiseen ja puolustamiseen. Testaa ne esim. opiskelijakyselyin ja pyydä ideoita miten asioita voisi hoitaa muulla tavoin. Oon itse kokenut, tulee yleensä vain hyviä kehittämisideoita.
- Noihin vanhoihin tapoihin jämähtäminen vie energian sekä opetuksesta että oppimisesta. Ja rahaa palaa.
- Hyväksy myös se, että eläkeikää kolkutteleva kollega ei voi enää, tai sanotaanko ei enää täydy, lähteä kaikkeen kotkotukseen mukaan. Muu kokemus ja osaaminen pitäisi saada käyttöön. Tää on vaikee kysymys vuonna 2011.
- Pistä opiskelijat oppimaan, auttamaan työelämää ja kehittämään koulunkin toimintakäytäntöjä
- Hyväksy myös se, että tälläisessä kirjoituksessa voi olla asioita jotka eivät nyt ihan aukene asiaa miettineillekään. Usko, toivo ja luota, että joku kysyy mitä tarkoitat. Muuten kaikki jää kirjoittamatta.
Tässä taas näitä päällimmäisiä. Paillaan.
