Verkko-opettaja blogini siirtyy nyt historiaan (yhden huonosti sujuneen come backin jälkeen).

Kiitos itselleni :) menneistä vuosista 2007-2011.

Jatkan opetukseen, opettajuuteen ja sen ympärillä pyörivien teemojen äärellä  juhaknuuttila.fi-blogissani.

Hyvää kesää

Juha Knuuttila

Pysähdyin tuossa lukemaan muutamaa aikaisempaa blogitekstiä. Itse asiassa olen pysähtynyt saman ajatuksen ääreen nyt kuukauden aikana useamminkin. Mitähän lukija saa päiväkirjamerkinnästä? Moniko kirjoituksista jää kokonaan ilmaan, niin että lukijan on vaikea löytää punaista lankaa tai kirkasta ajatusta? Ja onko  asialla jotain merkitystä!

Blogi on päiväkirja. Päiväkirjat ovat ymmärtääkseni aina olleet purkautumisen väyliä. Niillä on terapeuttistakin vaikutusta, ilmeisen paljonkin. Aika moni teksti näiden viiden vuoden aikana on irronnut hetken mielijohteesta, jonkun kokemani tapahtuman tai lukemani tekstin perusteella. Päiväkirjamerkinnän kohteena on usein oma mieli, tietysti päiväkirjamerkintöjä tekevät usein poliitikotkin, mikä heillä sitten onkaan siinä työssä päämääränä.

Tuo sana päämäärä pysäyttää. Ei minulla ollut silloin blogia aloittaessanikaan päämäärä. Kerroin vain asiaa lähteväni kokeilemaan, tuossa ensimmäisessä kirjoituksessani 2007. Mutta noihin päämääriin. Ei minulla kyllä tämän verkko-opettaja blogin kanssa ole edelleenkään päämäärää. Toisaalta jokaisen on helppo havaita tekstikategorioista ja teksteistä, mitä prosessoin: verkko-oppimista ja -opettamista,  tietoyhteiskuntaa, tieto- ja viestintätekniikkaa, aikalaisteni suhdetta siihen, tietotekniikan suhdetta työhön ja työssäjaksamiseen ja aina välillä, miten oman sukupolveni käsitys ja kokemus teknologisesta ympäristöstä on niin monin osin erillaista kuin nuorempien sukupolvien.

Vuodatuksen blogin rinnalle on tullut viiden vuoden aikana facebook, siellä oma verkko-opettaja verkostoni ylläpitäminen ja uudet kansalliset verkko-opettajaryhmät. Tapa toimia näissä välineissä on erilainen ja on kovin hyvä, että meille pohtimishaluisille ovat nämä päiväkirjatkin olemassa.

Mutta summa summarum. Olen mitä ajattelen, kirjoitan ja teen. Ja kyllä minä olen edelleen ja ilmeisesti olen jollain tapaa tuo verkko-opettaja elämäni loppuun saakka.  Olen opettaja, joka ajattelee ja kirjoittaa verkossa. Olen opettaja joka ohjaa ja opettaa verkossa. Olen opettaja, joka verkostoituu verkossa. Olen opettaja joka prosessoi avoimesti verkossa ja uskoo, että aina välillä joku saa kirjoittelusta jotain polttoainetta itselleenkin.

Jokainen on mitä on.

Minä olen verkko-opettaja.

Nyt oli taas pakko pysähtyä blogin ääreen. Ihan spontaanisti vääntäytyi tuo otsikkokin - energiaa ja rahaa poltetaan kuin roskaa. Eli mitä, missä ja milloin? Vastaus: Päiväkodissa, peruskoulussa, II asteen koulutuksessa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Ehkä siksi onkin ihan oikein ja pakko, että sektorilla on menossa nämä supistukset. Vaikka tämä kuulostaakin ammattikorkeakoulun opettajan suusta aikamoiselta itseruoskinnalta, olen hyvin tietoinen että samat 1900-luvun ideologiat, organisaatiorakenteet ja asiakaspalvelutyö jylläävät työpaikolla piikki auki: tältä sivaisulta ei nyt sitten välty edes yksityinen sektorikaan.

On juuri nyt onni elää sitä vaihetta omassa elmässään, että voi omien lasten kautta aikalailla täydellisestikin peilata omien opiskelijoittensa arkea. 1980-1990-luvuilla syntyneiden arki ja elämänarvot ovat jotain muuta kuin meidän 1945-1980 syntyneiden. Asiasta on kirjoitettu ja sitä on myös tutkittu paljon. Myös kriittisiä kannanottoja on tehty nykynuorten maailmankuvasta ja toiminnasta, mutta niinhän me kävyt olemme aina tehneet. Jos me yhdymme tai olemme osa tuota sukupolvikriittisyyteen nojaavaa porukkaa, kehitämme nykyistä koulua viime vuosisadan logiikalla.

Olen tossa havahtunut, että useat koulutuspoliittiset pamfletit, strategialinjaukset ja visiot ovat jo tätä päivää, nuorten arkea. Ehkä ne onkin tarkoitettu enempikin maamerkeikisi meille tuotantokoneiston osana toimijoille - opettajille. Nykyopiskelijapolvi on jo keskimäärin opettajakuntaa kansainvälisempi, sosiaalisempi, tietoteknisesti ja -verkostoituneesti kypsempi, joustoon kykenevämpi (mm. pätkätyömaailma) ja tuottavampi. Me esim. 60-luvulla syntyneet kävimme koulun lukion loppuun saakka vielä aika lapsina. Tunsimme ehkä sen yhden tummaihoisen tai monikulttuurisuutta edustavan nuoren. Kansainvälisyyttä edusti YYA sopimus ja kaikille koulun jumppasalissa esitetty Luottamus elokuva. Menimme yliopistoon, meidän lainamme olivat pankeille tärkeitä, koska pankitkaan eivät olleet kovin kansainvälisiä, koska yritykset vasta alkoivat kansainvälistyä. Rahakin liikkui säkeissä, eikä bittivirtana. Haloo me, tälläistä maailmaa ei enää ole olemassakaan.

Meidän esim. 1960-luvulla syntyneiden sukupolvi kirjoittaa downshiftaamisesta, useat vasta haaveilee etätyöstä, osa vielä viroista (helppoa mun on tämä kirjoittaa, ainakin toistaiseksi virkamiehenä virkaorganisaatiossa). 1980-1990 syntyneet tekevät meitä enemmän työtä ja pienemmällä palkalla (eli ovat tuottavampia), monien asioiden yhtäaikainen tekeminen on heille luonnollista (kun me puhumme "multitaskingin" toiminnan hajottavuudesta ja heinäsirkkamielen vaaroista), porukka kohtaa luonnollisesti monikulttuurisissa yhteisöissä, baareissa, harrastuksissa. Sosiaalinen media on meille niin kuin Liisa ihmemaassa, suurin osa esim. omista kollegoistani eivät ymmärrä siitä muuta kuin mitä "Hesari" kirjoittaa tai asiaa tuntemattomat ennustaa. Pelottavaa, riskialtista, pinnallista ja ajanhukkaa.

Miksi sitten tämä kaikki edellinen maailman menon ihmettely. Ilman sen ihmettelyä kuvittelemme että meidän tulisi kasvattaa, ohjata oppijamme johonkin sellaiseen mitä ei ole enää olemassa. Tänä syksynä yksi opiskelija sanoi, että hän jakaa useamman opiskelijan kanssa harjoittelujaksolta palatessaaan kouluun tunteen "teiniangsti iskee päälle". Liittyisikö tämä jotenkin tähän menneen maailman oppien ja arvojen tyrkyttämiseen.

Olen verkko-opetuksen ja työelämälähtöisten projektioppimisympäristöjen kehittäjänä joutunut ja päässyt näkemään nuorten halua ja kykyä ottaa uutta vastaan. Verkko-opetuksen maailmassa opiskelijan kyky ottaa vastaan uusia opiskeluun liittyviä välineitä on aina yllättänyt. Opiskelijan ja nuoremman sukupolven suhde tietotekniikkaan opetuksen välineenä on vähän niin kuin periaatteella:  "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat". Opiskelija ei lähde kovin "takkia auki" kokeilemaan uutta teknistä oppimisympäristövälinettä, vaan odottaa siltä teknistä toimivuutta ja lisäarvoa omaan oppimisympäristöönsä. Tämän olen itse nähnyt mm. virtuaalimaailma Second Life kokelujen yhteydessä keväällä 2011.

Työelämän yhteistyöprojekteissa opiskelijoiden kyky toimia tuottavasti ja tavoitelähtöisesti on vielä häkellyttävämpää. Itselläni on ollut muutaman vuoden ajan etuoikeus toimia uuden oppimisympäristön (Tukialus - sosionomi (AMK) opiskelijoiden yrittäjyysvalmiuksia ja palvelutoimintaa) kehitystyössä. Tähän mennessä olemme joka vuosi päässeet opiskelijatyövoimalla toteutetuissa lyhythankkeissa aina vain parempiin tuloksiin ja työelämäpalautteeseen. Ja aina vain pienemmin opiskelijatiimein.

Lopputeeseikseni tai prinsiipeikseni (ainakin itselleni) haluaisin koota otsikon teemasta ja edellisen ajatusvirran perusteella muutaman jutun:

1. Oppilaitoksen kirjoilla opiskelijan roolissa olevat ovat asiakkaita. Toissijaisesti oppilaita.
2. Asiakas on oikeassa. Jos nykypäivän meno hirvittää, mieti mitä tuosta hirvityksestä siirrät asiakaspalvelutilanteeseen.
3. Ei tästä nykypäivän menostakaan tarvitse kaikkea hyväksyä. Aina ja joka paikassa tapahtuu perustehtävästä eksymistä. Koulussakin.
4. Älä polta energiaa vanhojen tapojen ylläpitämiseen ja puolustamiseen. Testaa ne esim. opiskelijakyselyin ja pyydä ideoita miten asioita voisi hoitaa muulla tavoin. Oon itse kokenut, tulee yleensä vain hyviä kehittämisideoita.
5. Noihin vanhoihin tapoihin jämähtäminen vie energian sekä opetuksesta että oppimisesta. Ja rahaa palaa.
6. Hyväksy myös se, että eläkeikää kolkutteleva kollega ei voi enää, tai sanotaanko ei enää täydy,  lähteä kaikkeen kotkotukseen mukaan. Muu kokemus ja osaaminen pitäisi saada käyttöön. Tää on vaikee kysymys vuonna 2011.
7. Pistä opiskelijat oppimaan, auttamaan työelämää ja kehittämään koulunkin toimintakäytäntöjä
8. Hyväksy myös se, että tälläisessä kirjoituksessa voi olla asioita jotka eivät nyt ihan aukene asiaa miettineillekään. Usko, toivo ja luota, että joku kysyy mitä tarkoitat. Muuten kaikki jää kirjoittamatta.

Tässä taas näitä päällimmäisiä. Paillaan.

 

Tässä tänään liikkeellä kahden kysymyksen tiimoilta.

Oppimisympäristö rakentaminen

Kirjoittelin just erääseen kehittämishankkeseen liittyen seuraavan lauseen: " Opettajilta ja muulta henkilöstöltä vaaditan verkostotyö, projektityön ja oppimisympäristön rakentamisen ja kehittämisen taitoja". Mitähän muiden verkko-opettajien ja oppimisympäristöjä mm. työelämän kanssa rakentavien mielestä ovat oppimisympäristön rakentamisen ja kehittämisen taidot? Jos tähän tulee apua, lupaa jäsennellä kommentit muiden iloksi tänne.

"Puhuvana päänä"

Olen ottanut tässä kuukauden aikana videopalautteiden antamisen ihan arkiseksi työvälineeksi. Uudet oppimisympäristötyökalut mm. Optimassa ovat tehneet siitä nopeata ja yksinkertaista. Kiitos Optimalle. Helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti palautteen antamista verrattuna aikaisempaa verkkokirjoittamiseen. Palautteen laatu on myös syventynyt ja leventynyt. Ja kaikkein tärkeintä aikaa menee vain murto-osa kirjoittamiseen verrattuna. Olen myös verkkokursseilla alkanut äänittää Adobe Connect verkkokokousjärjestelmällä muutaman minuutin äänitteitä lähiopetus slidien tasuatlle. Kun rutiiniin pääsee kiinni, tämäkin on nopeaa ja vaivatonta. Muista kuitenkin käyttää ehdottomast tiedoston, ei näytön jakamista AC äänistystä tehdessäsi, koska esim. Pp Sliden taso on parempi. Syyskuun on ollut iso askel verkko-opettajalle, mutta itsestään selvä verkkopedagogiikalle.

Näin se oppimisen käyttöönootto arkeen vaan etenee hitaasti, veteraaninkin henkilökohtaisella tasolla.

Aloitin elokuussa ihan omalla "hallinnollisella" päätöksellani ääni- ja videotallenteiden käytön omassa verkko-opetuksessani. Opintokokonaisuuteen orientoivat kaksi videota on ollut tietysti oppimisympäristön katsojamenestys :) (ainakin näin uutuudenviehätyksenä) opiskelijoille. Lisäksi esimerkin voimalla kannustin Ranskan Grenoblesta verkko-opintoja Turun ammattikorkeakouluun tekevää perheenäitiä lähettämään kotiryhmälleen verkkoterveiset ja kertomusta siitä mikä on hänen Tukialus projektinsa syksyllä 2011. Kun opiskelija oli katsonut minun verkkoterveiseni ja Adobe Connect ympäristössä nauhoitetun Optiman ääni- ja videonauhurin käyttöohjeen, tuli oppimisympäristöön opiskelijan videoterveiset saman vuorokauden aikana. Aivan uutta omassa opetuksessani. Asettuu samaan kategoriaan omissa päänavauksissani kuin tuo Video ja Secondlife yhteys Floridan mummujen kanssa.

Opettajan videoiden ja äänitteiden käytössä on monta haastetta ja "oman mukavuustason koettelemusta" ennen uuden toimintatavan vakiintumista. Otan tässä niistä kaksi: tietokoneen äänenhallinta ja uskallus katsoa itseään peiliin.

Tietokoneen äänen hallinta

Uskon aikalailla hallitsevani perusteita tietokoneen "control panelista" ja äänen hallinnasta. Kerron oman esimerkkini, koska se kuvaa hyvin teknologian tuomia haasteita. Olin aikaisemmin pärjännyt kohtuullisen hyvin äänen kanssa mm. Adobe Connect järjestelmän kanssa. Sain onneksi asiaa eilen myös selkeytettyä AC verkkokurssin äänitteitä väsätessäni. Ainakin toistaiseksi. Mutta sitten noista haasteista omassa tietoteknisessä toimintaympäristössäni.

Verkko Soneralta ei ole esteenä. 24 megainen laajakaista riittää kyllä. Millaisia ohjelmallisia haasteita saattaa tulla: uudessa läppärissä on Windows 7, mitä ei ollut aikaisemmassa koneessani. Eli mitenkä siellä hallinnoidaan ääniä? Adobe Connect uusin versio hallinnoi myös ääniä vähän eri tavalla kuin aikaisempi, siis näin käyttäjän ja ikonien näkökulmasta :) Sitten seuravat haasteet: nuo äänen ja videon hallintaan suunnitellut laitteet. Uudessa läppärissäni on integroitu webcam ja minulla on ulkoinen HD tason webcam. Molemmat sisältävät mahdollisuuden äänen talentamiseen. Integroitu webcam käyttää tietty koneen mikkiä ja HD kamera omaansa. Sitten on tuo kuulokemikrofoni. Headsetin ja koneen väliin minun oli pakko asentaa adapterin, jotta nuo kaksi perinteistä pistoketta - punainen ja vihreä - saatiin kytketyksi uuteen koneeseen. Uuden kone nimittäin oletti headsetin aina pelaavan usb portin kautta. No, tuossa adabterissa tuli tietty vielä mukana ulkoinen äänikortti, joka (ajatukseni  "ei tekniikan miehenä") tuskin ainakaan selkeyttää äänen hallintaa. Eli kertauksena. Toimintaympäristössäni on nyt: kaksi äänikorttia, 3 tapaa tallentaa ääntä ja 2. videonsyöttölaitetta. Ääni voidaan myös kaiuttaa kahdesta eri ämyristä: suoraan koneesta tai kuulokkeista. Oon ollut mm. eilen kohtalaisen sekaisin ääniasetusten kanssa: mikä äänilaite on milloinkin päällä ja mikä toimii tietyn videokameran kohdalla. Ristiin toimiminenkin näyttää onnistuvan. Ulkoinen HD kamera, koneen kaiutin ja headsetin mikki - täytenä yllätyksenä ja pyytämättä. No ehkäpä jonain päivänä kaikki toimii koko ajan antamaillani asetuksilla, eikä esim. koneen käynnistys tai ulkoisten laitteiden irrottaminen aloita uutta asetusten tsekkailurumbaa. Todettakoon kuitenkin lopuksi, että webcameran valinnassa ei ole ollut suurempia haasteita koneen tai esim. AC:n  kanssa. Muuten. Harvoin asiat pelottaa, mutta kyllä oon nyt odotellut kauhun sekaisesti tuon "recording" homman toimimista aina kun sitä oon tarvinnut.

Uskallus katsoa itseään peiliin

Toinen haaste on uskallus katsoa itseään peiliin. Videoiden ja äänitteiden tekemisessä tarvitaan todella tuota taitoa. Millainen on ihan oikeasti tapani puhua ja kommunikoida?. Entä mitä on nuo vartalolliseen viestintään liittyvät maneerini ja "kauheuteni". Osaan ja ymmärränkö miten jotain asiaa on hyvä selittää tai pedagogisesti käsitellä. Itse olen nyt huomannut kokevani  aika harvinaisia henkilökohtaisia ulkonäköpaineita harmaantuvien hiuksien kanssa.

Kaikseta huolimatta, äänitteiden ja videoiden tekeminen on todella opettavaista ja hauskaa. Vielä kun ei tarvitsisi välittää tekniikasta ja kaikki pelaisi, äänen laatuun saakka helposti ja automaattisesti.

Odotan aika lailla mielenkiinnolla oman työyhteisöni kehitystä video- ja äänitallenteiden käytön lisääntymisen suhteen. Olen nähnyt ympärilläni suurta epävarmuutta sosiaalisen median hyödyntämisen ja oman kuvan julkaisun suhteen. Kaikki tuo on kuitenkin lasten leikkiä "filmitähdeksi" tai "Mertarannaksi" siirtymisen rinnalla. Harjoittelua ja itsensä häpäiseminin jatkuu akinakin minun kohdallani eteenpäin, askel askeleelta.