Istuin tuossa tällä viikolla oman ammattikorkeakoulumme kuppilassa ja törmäsin keskusteluun, jossa kolme ehkä jo lähempänä eläkeikää kuin opettajakoulutusvuottaan olevaa opettajakolleegaa yhteistuumin "raatelivat" verkko-opetusta pedagogisena ratkaisuna. Liityin mukaan keskusteluun kiinnostuksesta ja ihan oman roolini kauttakin (olen mukana ammattikorkeakoulumme koko verkko-opetuksen kehittämisessä). Keskustelu oli antoisa ja rakentava, tulipa tutustuttua ihan uuteen kolleegaankin. Jonkinlaista "synninpäästöäkin" verkko-opetus sai ja tunsin "alan miehenä" että maassa makaava ja potkujen kohteena keskustelussa ollut verkko-opetus / tietoteknologian hyödyntäminen opetustyössä / opiskelijakeskeinen pedagogiikka autettiin ihan porukalla maasta ylös ja "taputettiin vielä rohkaisevasti hartioillekin". Jes, One Highlight in My Week. - Ja kuka sanoo, ettei dialogia ja keskustelu kannata :)

Keskustelussa minulle valkeni taas tuo iänikuinen kohtuuttomuus uusien innovaatioiden ja toimintakäytöntöjen juurruttamisen kohdalla. Uudelta toimintatavalta odotetaan huomattavasti enemmän kuin vanhalta. Verkko-oppimisen kohdalla arvioidaan ja joskus epäilläänkin materiaalien laatu, ohjaksen laatua, oppimisen laatua, opiskelijan sitoutumisen laatua ja mitä kaikkea muuta. Sen sijaan keskustelusta puuttuu kaikki nykytilanteeseen tai perinteisempään luokka-opetukseen vertaavat elementit. Perinteinen lähiopetuskeskeinen malli nousee ikään kuin itsestään selväksi "mallivaihtoehdoksi" mitä verkko-opetus on nyt haastamassa "kapein hartioin".

Turkulainen jääkiekkoilija Saku Koivu on sanonut yksinkertaisuudessaan viisaasti: "Täytyy pelata omaa peliä ja yrittää parhaansa ja katsoa sen jälkeen mihin se riittää". No, aika hyvin tämä pelin filosofia on ainakin hänen kohdallaan riittänyt.

Sama totuus koskee myös opetuksen pelikenttää. Kaikkien pedagogisten "puolueiden" kannattajien ja niihin uskovien olisi parasta katsoa kriittisesti omaa "peliään". Vain omaa peliä (pedagogista ratkaisumallia) kehittämällä päästään parhaaseen lopputulokseen ja todistamaan "katsomolle" (meillä opiskelijalle ja työelämälle) toimintatapojen tuloksellisuutta. 

Urheilun pelikentiltä löytyy myös kehityksen väistämättömyyteen liittyviä muita mielenkiintoisia esimerkkejä. Useat meistä varmaan muistavat 1980-1990 luvun vaihteen keskustelun mäkihypyn v-tyylistä (ehkä myös maastohiihdon puolella tuo lasikuitusuksen tulo ja vapaa hiihtotavan omaksuminen 1970-luvulta sopisi tähän vertaukseksi).

Mäkihyppypiirit ja useat huippuhyppääjät ampuivat alas Jan Boklövin jalat harallaan v-asennossa maahan laskeutuvan tyylin. Tuomaritornistakin hyppytyylistä rankaistiin pistemenetyksellä. Tänä päivänä nuorempi polvi (ehkä eivät kaikki nuoret mäkihyppääjätkään) ei enää edes tiedä kuka on Jan Boklöv. V-tyylistä on tyllyt ainoa tapa menestyä ja päästä pitkälle mäessä. Ja muuten, tänään myös muista hyppytyyleistä rokotetaan tyylipisteissäkin.

Olen n.5-7 vuotta käyttänyt usein sanontaa "lisää e-tyyliä oppimiseen!"

Ehkä asia on kohdallani jonkinlainen missiokin.

Mielenkiintoista työtä ja toimeentuloa tämän asian parissa on vielä paljon edessäkin päin :)